San Francisco ja matkan loppuliito

Retken viimeiset päivät kuluivat San Franciscossa 2.-6.10.2015

Jätimme perjantaina 2.10. tukikohtamme Santa Rosassa ja otimme härkää sarvista suunnaten San Franciscoon. Kävimme matkalla katsomassa Muirin metsää. Emme kuitenkaan jääneet sinne. Metsään mentiin jalan. Parkki alueet olivat autoja ja busseja täynnä. Olimme nähneet rauhalliset punapuumetsät pohjoisessa isoine puineen. Jatkoimme matkaa Golden Gateille.

Golden Gate

Golden Gaten  takana horisontissa näkyy Oaklandiin vievä Bay Bridge ja lähempänä Alcatrazin vankilasaari.

Golden Gate ja San Francisco

Juuri ennen siltaa kurvasi näköalatie oikealle. Sieltä oli hyvät näkymät San Franciscoon, silloille Golden Gate ja taemmalle Oaklandiin vievälle Bay Bridgelle. Välissä on Alcatrazin vankilasaari.

Auton luovutus oli klo 18. Ajelimme sitä ennen kaupungilla hyppyrimäkiä ylös ja alas. Vauhti oli maltillinen eikä muistuttanut elokuvien ajokohtauksia. Hyppyrit syntyivät risteävistä kaduista. Risteyksissä oli joko liikennevalot tai pakollinen pysäytysmerkki hillitsemässä vauhdin keräämistä.

Keskusta-alueella emme onnistuneet löytämään ruoka- sen enempää kuin pysäköintipaikkaakaan. Lähdimme Bay Bridgen kautta Oaklandiin. Liikenne kulki sinne sillan alakantta. Paluulikkenne keskustaan päin kulki yläkannella.

Bay Bridgen alakantta Oaklandiin ja tietullin kautta yläkantta pitkin takaisin San Franciscoon.

Meidän ei tarvinnut ajaa kauaakaan, kun kadun varressa loisti Denny’s Dinnerin valomainos. Parkkipaikka oli iso ja aivan vieressä. Matkamuistoksi pyysin saada laskun kuittaamiseen käyttämäni kynän. Kirjoittaessa sen päässä palaa punainen valo.

Asuimme Astoria Hotellissa, josta matkaopas vuodelta 1993 sanoo: nimeltään loistokas hotelli Chinatownin portinpielessä on päässyt nuhjautumaan…. Huone oli remontoitu ja kohtuullisen siisti. Sähköpistokkeita piti etsiä sänkyä siirtämällä. Hissi oli rikki, joten otimme alimman kerroksen nurkkahuoneen. Henkilökunta oli miellyttävää. Wifi oli surkea. Pitivät sitä hi-speedjuttuna, vaan rauhallinen oli. Mittari ei värähtänyt. Nimi oli muutettu omistajan muutoksen yhteydessä kesäkuussa Astoriasta SF Plaza Hotelliksi. Hotellin sijainti on loistava. 

Astoria, nykyään SF Plaza Hotel, China Townin portin vieressä. Huoneemme oli alin nurkkahuone Asstoria -kyltin kohdalla.

Päivät kuluivat kuvia värkätessä ja blogia kirjoittaessa. Minä kävelin vaatimattomia  pikku rusetteja keskustassa. Matti pinkaisi ”mäen” yli Whisherman’s Wharfiin pariin otteeseen.

China Town

Iltaisin tavoittelin hämäräkuvia Chinatownista. Olimme varanneet jos kotoa käsin liput Alcatraziin. Matti suuntasi aamuvarhaisella Pier33:n suuntaan, josta kuljetukset saarelle tapahtuivat.

Alcatraz

 Liput olivat tulostettuna samalle A4:selle. Minulle kävelyineen matka oli mielestäni hankala, joten Matti lähti yksin lippujen kanssa matkaan.  Palattuaan tyytyväisenä vankilaretkeltään, työnsi käteeni neljä kymppiä. Hämmästelin, että mitäs tämä. Hän oli myynyt lippuni. Kauppiaalta myynti onnistuu, vaikka sitten olisi kaukana kotoa Amerikassa.

San Francisco on ison mäen ympärillä. Meni sinne tai tänne aina pitää nousta. Viimeistään palatessa. Tuntui myös siltä, mäki olisi kasvanut 20 vuodessa. En kiinnittänyt huomiota niihin silloin mitenkään. Nyt tuntuivat olevan kaiken kulun esteenä.

Sekalaisia havaintoja San Franciscossa

Levyjarrut ja kaikki. Mikäs tämä on?

Motoristit.

Ladyt vauhdissa.  Reunapaikka askelmalta, maksoi mitä maksoi. Vaunua kuljetettiin vaunun keskeltä käsin.

Kaidetaiteilija Union Squarella.

Union Square oli rakentamisen kourissa. Hän teki maansiirtokuormureille tilaa liikennevirrassa. Kyllä pysähtyi.

Konstit ovat monet. Onkohan näillä helppo ajaa?

Viimeisenä aamuna meillä oli reipas ylösnousu klo 3 lentokenttäkuljetus tuli klo 4 ja kone lähti 7.15. Kaikkeen oli varattu hyvin aikaa. Matkatavaroissa oli ennakkopunnitus. Minulla oli ylipainoa. Amerikan mitoilla 50 on sallittu. Minulla oli 57. Suomeksi oli 3 kg ylipainoa (tuliaiset). Rahalla mitattuna se oli 160$. Vielä oli tulossa loppukommellus ennen kotimatkan alkua. Meillä oli hyvin aikaa. Vähän ennen koneeseen menoa vilkaisin lippujani. Niissä oli Matin nimi. Ajattelin, että liput olisi jotenkin vaihtuneet. Mutta ei. Matilla oli samanlaiset liput paikkoja mukaan. Minulla oli väärät liput. Ponkaisin portille asiaa selvittämään. Ensimmäisen luokan ja businneksen väki virtasi sisään ja yksi ihminen selvitti tai yritti selvittää asiaani. Ei onnistunut. Paikalle tuli esimies Tomi. Kohta minulla oli liput kourassa Helsinkiin asti. Nousin koneeseen toiseksi viimeisenä. Veljeni Matti tuli viimeisenä. Hän seurasi solidaarisesti miten mahtaa lippujeni kanssa käydä. Liput olivat Helsinkiin asti ja matkalaukut olisivat Helsingissä vastassa. Lento meni samaan terminaaliin NYCissä, mistä Finnair illan suussa lähtisi. 

Kotimatka on kommellusten lälkeen onnellisesti alkanut. Liput Helsinkiin olivat taskussa ja matkalaukku teki omaa matkaansa  perille asti. NYCissä  saapuminen ja lähtö samasta terminaalista. Rento meininki.

Parin elokuvan ja aamukahvin jälkeen alkoi aurinko kajastaa itäisellä aamutaivaalla. Lentoa oli jäljellä tunti.

Matka oli päättymässä.

Matka on ollut erityisen onnistunut. Kaikki mitä etsittiin, löytyi. Myönteiset yllätykset piristivät menoa pitkillä matkataipaleilla.

On ollut erikoinen kokemus kirjoittaa matkasta lukijakunnalle. Blogi oli tarkoitettu itselle muistiinpanoalustaksi, mutta että sitä myös muut lukivat, oli ylevä juttu. Kiitos kuuluu kaikille blogini lukijoille.

Haluan myös kiittää veljeäni Mattia. Ilman hänen osallistumistaan, ei näin hieno retki olisi ollut mahdollinen. Hän hoiti kaiken, mikä liittyi autoon: varaukset, noudot, luovutukset tankaukset, öljynlisäykset ja ennen kaikkea ajamisen. Kärsivällisesti ja taidolla hän ajoi itärannalta länsirannalle joka metrin yhteensä 11050 kilometriä.  Aikaisemman kokemuksensa vuoksi hän tunsi amerikkalaisen ajokulttuurin. Kyyti oli joustavaa ja turvallista.  Minä istuin kyydissä, nautin matkasta ja kyttäsin kuva-aiheita. Kuvia syntyi yli 20000, joista iso osa on kuvattu tuulilasin läpi. Ilman Matin jatkuvaa ajovuoroa monet kuvat olisivat jääneet ottamatta.

Matti suoritti Times Square lisenssin hymyssä sujin, vaikka taksit yrittivätkin painostaa milloin vasemmalta milloin oikealta puolelta. Tankkaaminen oli jokapäiviäistä. Pumppujen käyttö vaati oman perehtymisensä. 

Tämä blogi päättyy tähän. Kiitos kaikille.

  

  

Punaista puuta

Lähes 1000 km:iä punaisen puun perässä.


Aikaa edelleen oli. Viikko vielä kotimatkaan ja useita päiviä auton luovutukseen SF:ssa. Tutkimme uusia retkimahdollisuuksia edelleen Santa Rosasta käsin. Itse suunnittelin Muirin keikkaa, Matti avarakatseisesti ehdotti Redwoodia 400 km:n päässä ja paluuta rannikkoa hipoen. Kuuulosti vaativalta, mutta samalla hyvältä. Varasimme yöpymisen Redwoodin läheltä Arcatasta (Kutosmotelli, tietysti) ja lähdimme puunetsitäretkelle.

Satunnaisia kuvia matkalta Redwoodiin:

Maisema oli kovasti erilainen verrattuna sisämaan puuttomiin alueisiin. Rekkojen lisäksi tiellä liikkui runsaasti tukki- ja lautakuormia.

Vasen kuva on otettu Redwood Freewaylta länsirannikolta. Oikealla on maisema Denverin jälkeen sisämaasta

Menomatkan urakoimme suorinta tietä. Hyvissä ajoin ennen varsinaista Redwoodin metsäaluetta oli Visitor Center, josta saimme hyvät neuvot. Korkeimman puun sijainti näytettiin, mutta samalla kerrottiin, että sinne oli pääsy vain tutkijoilla. Meille näytettiin kartalta parhaan metsikön paikka ja sinne suuntasimme.

Korkeita ja paksuja punapuita löytyikin osoitetusta paikasta. Tavalliseen suomalaiseen metsään tottuneelle tuli niska kipeäksi ja alkoi huimata katsoessa puita ylöspäin.

Hulppeita ja sitkeitä puita.. Vaikka metsäpalo olikin joskus tuhonnut ison osan rungosta, puu silti taivoittelee taivaita.

Amerikka on täynnä erikoisia ajopelejä. Tässä on moottoripyörä, jossa on ratti ja Fordin 2,2 kone.Tiedoksi niille, jotka kuvien pohjalta innostuvat tällaista haluamaan; niitä ei valmisteta enää. Ehkä käytettyjä on sopuhinnalla saatavisssa.

Puita ihasteltuamme suuntasimme Tyynen Valtameren rantaa sivuten Arcataan yöpymään. Matkalla meri näytti hienolta.

Aamulla lähdimme yhdeksältä tavoittelmaan rantatietä. Cape Town näytti hyvältä kohteelta. Annoimme navigaattorin hoitaa suunnan. Saavuimme idylliseen Ferndalen pikkukaupunkiin.

Sitten idylli loppuikin, kun navigaattori ohjasi meidät vuoriston ylitykseen. Tie näytti välillä kuin taloon päättyvältä pihatieltä. Väsymätön kuski ajoi, kun väsymätön navigaattorineiti neuvoi. Meri tuli lopulta vastaan tolkuttoman kiikkerien mutkien jälkeen. Ajattelin mielessäni, että päätielle takaisin taitaa olla samanlainen vuorten ylitys  kävelyvauhtia mutkitellen. Meillepä oli jälleen varattuna yllätys.

Mielenkiintoisia kohtaamisia pikkutiellä.

Tultiin haukan valtakuntaan.

Haa olemme korkeammalla kuin haukka..

Meren rantaa oli mukava katsella. Löytyi myös sopivia paikkoja piipahtaa koskettamassa Tyyynen Valtameren vettä.

Mielenkiintoinen rantakoukkaus. Ylllätys, josta mainitsin näkyy karttakuvan oikeassa laidassa. Humboldt'in kansallispuisto, joka yhtäkkiä pöllähti eteemme. Siellä olivat kaikkein komeimmat punapuurungot.

Matti ja Tyyni Valtameri

Rannasta poituttuamme tulimme Petrolian kylää. Siellä on pumpattu ensimmäsenä Kaliforniassa öljyä kaupalliseen tarkoitukseen vuonna 1865. Onkohan kukaan tuttu käynyt siellä? Epäilen.

Kylän jälkeen aloimme nousta taas Mattole Rd pitkin Mattole joen vartta ylöspäin. Joen ylitys tapahtui osittain puista siltaa pitkin.

Sillan jälkeen alkoi mutkatie, joka mukaili laaksojen reunoja. Tien pinta oli hyvä, mutta mutkat tiukkoja. Herkkua moottoripyöräilijöille, tiesi Matti. Olihan hän ajanut kaksi vuotta sitten moottoripyöräporukan huoltoautoa Floridasta Los Angelesiin.

Yllätys tuli aivan oikeasti puun takaa. Kyltissä luki Humboldtin kansallispuisto ja heti aukeni hieno punapuumetsä. Puut oliva kokeimmat koko matkalla ja erämaan rauha.

Etolan leikkikuormuri tulee ja menee.

Latva on vajaan sadan metrin korkeudella. Erikoinen näky, erikoinen tunne.  Olen asunut koko lapsuuteni suurten kuusten katveessa, silti näiden puiden katsominen huimaa. Metsänpoika mä tahdon olla, mutta sellaisen tavallisen metsän.....

Punapuunetsintä onnistui loistavasti. Löysimme enemmän kuin mitä olimme etsimässä. Bonuksena paluumatkalla näimme hienot merenrantamaisemat ja teimme touch downin Tyyneen Valtamereen. Seuraavat kaksi yötä vietämme Santa Rosan lempimotellissamme ja sitten suuntaamme San Franciscon ruuhkaan ja meteliin. Siellä odottelemme neljä yötä kotimatkan alkamista, sillai rennosti vähän ympärille katsellen.

Fort Ross

San Franciscosta käsin,  vanhoja muistellen (vaikka joku sitten tökkäisikin tikulla silmään).

Olemme jo San Franciscossa. Auto on luovutettu. Matti tekee pidempiä lenkkejä, minä vaatimattomia rusettikävelyitä hotellin nurkilla. Hotelli oli entiseltä nimeltään Astoria ja kesäkuussa omistajan vaihduttua nimi muuttui San Francisco Plaza Hotelliksi. Hurraa. Sijainti on ihanteellinen aivan kiinanlaisen kaupungin portin pielessä, vaan nykyaikaisen hotellin ominaisuudet puuttuvat. Uusi nimi on suureellinen, suorastaan harhaanjohtava.

Tapasimme Jack Londonin tilalla ystävällisen perheen. Kuultuaan, että etsimme uusia kohteita, suositteli meille Fort Rossia. Se olisi sopivalla etäisyydellä Santa Rosasta. Suosittelun pohjalta suuntasimme sinne. Paikka on Tyynen Valtameren rannalta hieman Jenner -nimisen kylän yläpuolelta.

Näkymiä menomatkalta Fort Rossiin 

Kalkkunakondoori. Heikki (Luoto) tunnisti linnun aiemmin facessa olleesta  loistavasta kuvastani.

Toinen kalkkunakondoori tai sitten sama. 

Amerikan kuormurit ovat mahtavia ja oikean kuormurin näköisiä. Niissä on iso nokka = kone. Konetta ei ole piilotettu kuljettajan istuimen alle. Se ei olisi mahtunutkaan sinne. Isot vehkeet vaativat kunnon tilat. 

Fort Ross, aiemmin Russian Settlement ja sitä ennen California Ranch ja Kashaya (intiaaniheimo) Territorio 

Venäjän-Amerikan kauppayhtiön pääjohtaja Baranov (olikohan sukua Linnan Baranohvin pojalle) määräsi apulaisjohtajanasa Ivan Alexandrovich Kuskovin perustamaan siirtokunnan Kaliforniaan. Siirtokunnan tarkoituksena oli tuottaa ja pyytää (metsästää) ravintoa Alaskan venäläisten tarpeisiin (Venäjä omisti tuolloin Alaskan). Alaskalaisen työväen avulla Kuskov rakensi alueen puista paikalle Ross -linnoituksen toukokuussa 1812.

Venäläiset toivat ensimmäisen eurooppalaiset vaikutteet Kaliforniaan. Heidän ansiotaan on myös eurooppalaisen pienteollisuuden tulo alueelle. Heidän rakentamansa laivat olivat ensimmäiset koko rannikolla. Heidän tuulimmyllynsä jauhoi ensimmäisenä jauhoa koko Kaliforniassa.

Siirtokunnan mukana tuli alueelle myös monia eurooppalaiseen elämänmenoon kuuluvia asioita, kuten lasiset ikkunat ja puiset ovet, jotka eivät kuuluneet meksikolaiseen ja espanjalaiseen elämäntapaan. 

Fort Rossin venäläiskausi päättyi 1841. Silloinen johtaja Rotchev määrättiin myymään paikka. Vuoden loppuun mennessä Kalifornian siirtokunta myytiin 30 000$:lla Captain John Sutterille, joka oli ennestään suurmaanomistaja. Venälaisestä Amerikasta tuli lopullisesti historiaa, kun venäiset myivät Alaskan  Yhdysvalloille vuonna 1867.

Fort Ross on ajansaatossa rakennettu moneen kertaan uudestaan. Vain n. 1836 rakennettu Rotchevin talo on alkuperäinen. Se on myös ainoa neljästä Venäjä-Amerikka siirtomaa-ajalta säilyneestä rakennuksesta. Muut säilyneet rakennukset ovat Alaskassa.

Etualalla Fort Rossin varastomakasiini, taustalla on Rotchevin talo.

Laivan on katkaistu vain, jotta puun lastaustapa näkyisi katsojalle.

Kuvia Tyynen Valtameren rannalta  paluumatkalla Fort Rossista Santa Rosaan

Matkalla Kiinaan. Tyynen Valtameren toiselta puolelta löytyy Kiinat ja Japanit

Pikkuhylje halusi kivelle kanssa, mutta luisui kaltevalta pinnalta takasin veteen. Yritin neuvoa, että yritä keskemmältä hyvä hylje. Pulahdettuaan takaisin veteen, pikku veijari katseli ulapalle kuin ei koskaan olisi kivelle halunnutkaan. Happamaa sanoi hylje kivellä loikoilemisesta.

Fort Rossin käynti antoi mielenkiintoisen lisän Alaskan tietämykseeni. Paikka on mielenkiintoinen. Miljoona vuosittaista kävijää ei voi olla väärässä.