Coloradosta New Mexicon kautta Texasiin

Keskiviikko 16.9.

Lähdimme liikkeelle klo 9, niin kuin lähdemme aina matka-aamuina. Pitkä tähtäin oli Amarillossa Texasissa. Ensin kuitenkin poikkesimme Joen (Sporer) kotiin Castle Rockiin 50 km:ia Denveristä. Hänellä oli iso kaunis koti täynnä mahtipontisia huonekaluja. Osa kodin tavaroista oli jo pakattu. Vaimonsa päästessä vielä tänä vuonna eläkkeelle, he muuttavat Arizonaan. Sieltä on jo ostettu talo.

Joe on tarinankertoja. Aikaisemmin hän oli kertonut Big Hornin Glassin perustamisen perustuneen Louisen ja Martini Alaskan rahoihin sekä hänen isänsä L.R. ”Bun” Sporerin lasialan asiantuntemukseen. Kysyessäni, että mistä Louisen ja Martinin Alaskan rahat olivat peräisin, hän kertoi tarinan kultaryntäyksen ajoilta Skagwaystä.

Soapy Smith, Eli Tanner, Chilkoot Pass ja Skagway -näkymiä

Kullan havittelijat tulivat laivalla rannikkoa pitkin Skagwayhin, mistä he jatkoivat matkaa jalan Chilkoot -solan kautta Kanadan puolelle kultamaille. Rajalla kulkijat tarkastettiin. Heillä piti olla hallituksen listan mukainen varustus ja evästys päästäkseen rajan yli Kanadaan. Tähän rakoon iski Soapy Smith (https://en.m.wikipedia.org/wiki/Soapy_Smith). Hän hallitsi kaikkea Skagwayn kaupankäyntiä. Joe kertoi hänen olleen pahin gansteri Yhdysvaltain historiassa. Perehtyessään Kultaryntäyksen historiaan Joe oli tehnyt yllättävän löydön. Soapy Smithin oikeana kätenä toimi nuori Eli Tanner. Hänen tehtävänsä oli mm. taivutella hankalia liikekumppaneita ruhjomalla heitä nurkan takana. (Joe puhuin käsien katkomisesta, mutta ei kai nyt sentään). Huomautin, että minun käsitykseni mukaan Eli ja Alma menivät kihloihin 1910 paikkeilla Worchesterissa toisella puolella mannerta. Siihen Joe tuumasi naureskellen, että ehkä Soapyn avustaja oli joku muu samanniminen henkilö. Soapy ammuttiin epäselvissä olosuhteissa 37-vuotiaana vuonna 1898. Samaan aikaan hävisi myös Eli Tanner näkymättömiin. Ehkä hän palasi näkyviin taas Alman ja Elin kihlakuvassa.

Eivät Joen tarinat tähän loppuneet.  Olin jo ennen matkaa löytänyt kuvan, jossa John Wayne osallistuu Cadillacin kyydissä Codyn Buffalo Bill -paraatiin 4.7.1976. Autoa ajoi Cadillac –kauppias Ken Nelson. Mutta keitä olivat tyttö ja poika samassa kyydissä?

L.R. Bun Sporer

Joe alkoi kertoa tarinaa taas. Hänen isänsä L.R. ”Bun”  Sporer oli tuohon aikaan Buffalo Bill säätiön puheenjohtaja. Joen tehtävänä oli toimia John Waynen avustajana ja autokuskina vierailun aikana. Keskustelujensa pohjalta Joe piti Johnia sympaattisen ihmisenä. Ihmettelin Joelle kuvan ottaneen valokuvaaja Dewey Vanderhoffin kommenttia henkilöstä: Marion Morrison is a jerk. John Wayne was an actor. Joen mielestään Dewey on maailman suurin jerk. He olivat nuorina naapureita ja aina nyrkit pystyssä.  Dewey ilmoitti kuvan tiedoissa lapset tuntemattomiksi. Joe tiesi. Siinä olivat John Waynen nuorimmat lapset Marisa ja Ethan. Normaalisti John Wayne olisi ratsastanut kulkueessa, mutta terveys ei antanut enää periksi. John Wayneltä oli jo poistettu toinen keuhkosyövän takia. Kosmeettisena yksityiskohtana Joe kertoi John Waynen olleen päänsä päältä kaljun. Hän käytti hiustupeeta. John Waynen esiintymispalkkio Codyn käynnistä oli 500 000 $, jonka Winchesterin asetehdas maksoi. Samassa yhteydessä Winchesterin asekokoelma siirtyi Buffalo Bill Centeriin Codyyn. John Wayne kuoli 1979.

Seinällä oleva talviaiheinen juliste pani minut kysymään Joelta, että onko hän harrastanut hiihtoa. Vaatimaton vastaus oli, että hän kuului nuorena Yhdysvaltain alppilajien maajoukkuevalmennettaviin.

Joen tarina-aitta oli ehtymätön. Kun presidentin vaaleista tuli puhe paljastui, että Dick Cheney,  USAn 46.varapresidentti 2001-2009 oli hänen ystävänsä jo lapsuuden ajoilta. Minä kerroin presidenttivaihtarina syntymäpäiväni olevan
22. marraskuuta..

Tärkeä syy poikkeamiselle oli nähdä isäni Pekan serkulleen Louiselle
 lähettämä rukki. Kas tässä:

Bonuksena meille esiteltiin Elin puukko. Se on suomalaista käsityötaitoa parhaimmillaan. Suomessa tehty. Tekijä tuntematon, toistaiseksi.

Juneaun hotellin tontilla tehtiin 1934 kaivauksia lisärakentamista varten. Kaivauksista löytyi mammutin luita.

 Joella oli myös näyttää löytyneen mammutin palasia. En enää ihmetellyt, kun hän kaivoi pöydän alta itse löytämänsä intiaanin kivisen kirveen. Sitä ei ollut tarkoitettu veistämiseen, vaan toisen päähän kumauttamiseen. Esillä oli myös intiaanien käsitöitä. Yksityiskohtana Joe kertoi aidoista navajo –käsitöistä löytyvän langan, joka johtaa pahoja henkiä pois. Olipa kellarissa Martinin satulakin.

Buffalo Billiin liittyviä muistoesineitä oli myös esillä. Kamina, joka oli lämmitänyt Buffalo Billin perheen kotia. Värikäs lasitaideikkuna oli Buffalo Billin ja vaimonsa lahjoittama Codyn kirkkorakennuksen erääksi ikkunaksi.

Lopuksi Joe näytti puhelimesta röntgenkuvia. Hänen niskansa ja selkänsä oli teräksestä tehty. Eläkettä odotellessaan, hän oli toimen miehenä ajanut rekkaa. Eräällä matkalla rekka oli mennyt ympäri. Sen jälkeen seuraavat kaksi vuotta meni sairaalassa. Vasta nyt hän on päässyt kotiin kuntoutettavaksi.  Huumori  oli mainiossa kunnossa, vaikkei niska kääntynyt eikä selkä taipunut.

Haikein mielin jätimme ystävällisen tarinankertoja Joen ja aloitimme päivän ajourakan. Denveristä on Amarilloon matkaa 688 km. Olimme jo tulleet 50 km:iä. 

Matka kulki vaihteeksi aukeiden ja kuivahkojen peltoaukeiden läpi suoraa tietä pitkin.

Teksasin rajan ylitettyämme tapahtui maisemassa muutos. Tienvarressa oli suunnattomia viljasiiloja ja kohta tuli näkyviin myös vilja-aukeat. Emme kerinneet ihastelemaan vehreyttä. Aurinko teki laskuaan. Minusta se oli hienoa. Matti puolestaan tiesi kokemuksesta minkälainen sumppu umpipimeä kaupunki ilman katuvaloja on, eikä hän nauttinut auringonlaskusta minun laillani.

Olimme asettaneet navigaattoriin väärän osoitteen. Matka päätyi kirkon pihaan, joka tosin näytti hotellilta. Vain torni paljasti sen kirkoksi. Pimeys oli jo totaalinen. Navigointi ei mennyt putkeen. Onneksi hotellin varauksen hyväksymisilmoituksessa oli googlekartta, johon oli merkitty hotellin paikka. Hoodeilla oltiin. Kartta näytti myös oman sijaintimme. Sininen mollukka kuitenkin meni poispäin hotellista. Teimme uukkarin ja mollukka alkoi lähestyä hotellia. Ympärillä oli synkkä pimeys. Lopulta Mollukka ja hotellin merkki yhtyivät. Siinä se oli. LaQuinta INNS & Suites. Wake up on the bright side.

Menin huoneeseen ja päätin poistua sieltä vasta päivänvalolla.


Tosrstai 17.9.

Päivänvalo tuli. En poistunut huoneestani, vaan aloin rakentelemaan blogia. Iltapäivän lopulla lähdimme pihvipaikkaan, missä tarjoillaan maailman suurimmat pihvit.  Kahden kilon (72 oz) pihvin hinta on 72 taalaa. Jos sen syö tunnissa, sen saa ilmaiseksi. Tilasimme listan pienimmästä päästä. Hyvää oli, mutta liikaa sekin.

Kiva kun lämpeää taas. Tuulenvirekin tuntuu lämpöpuhaltimelta.

Huomenna menemme Santa Fehen. Ylihuomenna on vuorossa Monument Valley John Waynen hengessä. Sitä seuraavana päivänä Grand Canoyn, mistä näkyykin jo Las Vagasin valot. Siellä alamme laskea jäljellä olevia päiviä.

Terveisiä Amarillosta